Arkkitehtikillan lyhyt historia

Arkkitehtikilta perustettiin Arkkitehtuuriklubin nimellä syksyllä 1908. Perustamisasiakirjat eivät ole säilyneet, sillä killan arkiston vanhin aineisto todettiin kadonneeksi jo 1930-luvulla, mutta aikalaisten haastatteluista on ollut mahdollista muodostaa käsitys AK:n alkuajoista. Ensimmäinen kokous pidettiin Vanhan Polin ns. Pokeripoksissa, mutta pian kokouspaikaksi vakiintui Oulunkylän Seurahuone, joka sijaitsi tuolloin kaukana kaupungin ulkopuolella. Joskus kokoukset jatkuivat punssin voimalla aamuun asti. Keskustaan oli palattava kävellen, usein suoraan ensimmäiselle luennolle.

Arkkitehtuuriklubi järjesti juhlia paljon useammin kuin nykyään on tapana. Vanhoissa vuosikertomuksissa mainitaan sellaisia tilaisuuksia kuin maskikset, muffikset ja perhekabaree: maskiksilla tarkoitettiin naamiaisia, muffikset olivat ulkopuolisillekin avoimet tanssiaiset ja perhekabareen nimellä kulkivat ensimmäiset speksit, kuten useaan otteeseen 1930-luvulla järjestetty ”rationalistis-funktionalistis-arkkitehtooninen perhecabaret”. Vuosijuhla oli alun alkaen erillinen kevätjuhla, mutta se oli jo 1940-luvulle tultaessa sulautunut vähäjouluun, jota on kauan pidetty AK:n tärkeimpänä juhlana.

Vähäjoulun merkitystä korosti Arkkitehtuuriklubin ensimmäisen lehden, iskevästi nimetyn STKAOPJL:n (Suomen Teknillisen Korkeakoulun arkkitehtiosaston pikkujoululehti) julkistaminen tilaisuudessa. STKAOPJL oli käsin kirjoitettu ja kuvitettu huumorijulkaisu, jota luettiin vähäjoulussa suurella hartaudella. Lehden perinteitä jatkoi 1930-luvulla Arkkinihilisti, jonka tavaramerkiksi tulivat merkilliset materiaalikokeilut.

Arkkitehtuurin modernismi rantautui Suomeen funktionalismin nimellä 1930-luvun alussa. Arkkitehtiopiskelijat ottivat uuden tyylin innokkaasti vastaan, mutta osastolla heidän intonsa ei saanut vastakaikua. Vuonna 1931 valmistuneen Eduskuntatalon arkkitehti J. S. Sirén oli voittanut Alvar Aallon kilpailussa professorinimityksestä, ja Sirénin edustama klassismi hallitsi opetusta. ”Eihän sitä tiedä tässä / arkkitehdin elämässä / kumpi voittaa, / funkis vaiko taantumus”, lauloivat turhautuneet arkkitehtiopiskelijat. Nuorempien opettajien ansiosta modernistinen ote löysi lopulta paikkansa opetuksessa klassismin rinnalla.

Sotien välisenä aikana teekkariurheilu eli kultakauttaan, mutta Arkkitehtuuriklubin panos siihen jäi vähäiseksi. 1930-luvun puolivälissä AK:n taso romahti täydellisesti: useimmissa lajeissa joukkueen kokoaminen osoittautui ylivoimaiseksi haasteeksi. Muiden osastojen opiskelijat tekivät yhtä mittaa pilaa ”arkkinikkareiden” heikosta urheilumenestyksestä. AK vastasi lähettäneensä

kaikesta huolimatta Berliinin olympialaisiin kolme edustajaa, joista yksi voitti mitalinkin: Einari Teräsvirta oli tosin voittanut pronssia jo Los Angelesissa 1932.

Myös arkkitehtiopiskelijoiden vähäinen suojeluskuntaharrastus tulkittiin muilla osastoilla merkiksi laiskuudesta tai peräti epäisänmaallisuudesta. Ilmeisesti 1930-luvun lopun rakennusbuumi työllisti arkkitehtiopiskelijoita siinä määrin, että vapaaehtoisuuteen perustuville harrastuksille ei jäänyt aikaa. Opintojen ohessa tehty työ arkkitehtitoimistoissa on toisinaan ollut niin yleistä, että se on nähty lähes osana koulutusta.

Arkkitehtuuriklubin suureellisin hanke 1930-luvulla oli oman urheilumajan rakentaminen Sipoosta ostetulle tontille. Majasta järjestettiin kilpailu AK:n jäsenille 1935, ja se päätettiin toteuttaa toisen palkinnon saaneen Seppo Hytösen suunnitelman mukaan. Majahankkeen rahoittamiseksi AK järjesti vuonna 1936 tähänastisen historiansa suurimmat juhlat, vappuaaton Messuhallissa. Paikalle tuli 5 800 vierasta, jotka joivat 60 000 kolpakkoa, joista AK kostui 32 000 markkaa. Juhlista kertyneillä varoilla rakennustyöt etenivät joutuisasti, ja valmis maja vihittiin käyttöön marraskuussa 1936.

Talvisodan myötä opetus TKK:lla keskeytyi, ja nuoret miesopiskelijat joutuivat sotapalvelukseen. Sodissa 1939 – 1944 menehtyi yhteensä kuusitoista arkkitehtiopiskelijaa. Vuonna 1941 Arkkitehtuuriklubi koki velvollisuudekseen kantaa osan yhteisestä vastuusta ja otti avustaakseen oman kummilapsen, Aimo Heinän, jonka isä oli kaatunut talvisodassa. AK tuki Aimoa taloudellisesti aina vuoteen 1952 saakka, jolloin Aimon äiti meni uusiin naimisiin.

Sodan aikana naisten osuus opiskelijoista korostui, mikä sai eräänkin vanhan opettajan nimittämään koulua ”pulusteekiksi”. Arkkitehtiosastolla naisia oli tosin aina ollut paljon, vielä sotavuosinakin yli puolet TKK:n naisopiskelijoista opiskeli arkkitehtuuria. Arkkitehtuuriklubin ensimmäiset puheenjohtajatkin olivat olleet naisia.

Alkuvuodesta 1944 TKY järjestettiin uudelleen, ja vanhat klubit muutettiin killoiksi. AK:n osalta muutos oli vain nimellinen, toiminta jatkui ennallaan. Raskaan sota-ajan jälkeen opiskelijoiden henkinen nälkä oli suuri. 1950-luvulla AK järjesti vuosittain taideharrastusnäyttelyn, jossa esiteltiin killan jäsenten töitä, ja vuosikymmenen lopulla arkkitehtiopiskelijat olivat aktiivisia TKY:n Teekkari-lehden toimituksessa. Erityisesti Juhani Pallasmaan toimiessa päätoimittajana 1959 lehdestä kehittyi korkeatasoinen kulttuurijulkaisu, johon kirjoittivat monet valtakunnallisesti tunnetut nuoret kirjailijat ja ajattelijat.

Sodan jälkeen Arkkitehtikilta oli järjestelmällisesti pyrkinyt luomaan suhteita ulkomaihin, ja erityisesti 1950-luvulla toiminta kansainvälistyi nopeasti. Arkkitehtiopiskelijoiden kansainvälisiin kongresseihin osallistui poikkeuksetta yksi tai useampi killan edustaja. Maailmankuvan laajentuessa laajentui myös käsitys killan toiminta-avaruudesta. Kun Neuvostoliitto tukahdutti Unkarin

kansannousun syksyllä 1956, AK perui vähäjoulunsa ja lahjoitti tilaisuutta varten kootut varat Punaisen Ristin Unkari-keräykseen.

1960-luvulla Arkkitehtikillan toimintaa leimasi kasvava kiinnostus yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Kilta otti aktiivisesti osaa Helsingin kaupunkikuvaa koskevaan keskusteluun ja järjesti esimerkiksi Kämpin purkamista vastustavan tilaisuuden hotellin peilisalissa. Keväällä 1964 perustettiin Arkkitehtiopiskelija, arkkitehtiopiskelijoiden oma lehti, ja saman vuoden kesäkuussa AK järjesti Vaasassa arkkitehtiopiskelijoiden symposion, jossa oli mahdollista käsitellä arkkitehtuurin ajankohtaisia ongelmia koulun ulkopuolella.

Tyytymättömyys opetuksen tasoon kasvoi 1960-luvun mittaan, ja kansainvälisestä opiskelijaradikalismista saatiin näyte myös TKK:lla, kun arkkitehtiopiskelijoiden turhautuminen purkautui arkkitehtiosaston valtauksena keväällä 1969. ”Rakennamme vasta kapitalismin raunioille!” julisti banderolli, joka nostettiin osaston ulkoseinälle. Kapina kohdistui paitsi opettajia, myös ammattiliitto SAFA:a vastaan. Samana keväänä opiskelijat päästivät liiton neuvottelupäivillä vapaaksi porsaan, jonka kylkeen oli maalattu teksti ”SAFA”. Uudistukset osastolla lähtivät pian käyntiin, mutta vasemmistolainen leima säilyi 1970-luvun lopulle saakka.

Kaiken poliittisen toiminnan lomassa kiltaelämä hiipui siinä määrin olemattomiin, että vuosikymmenen vaihteessa killan raati esitti jäsenilleen killan lakkauttamista. Ehdotus ei saanut kannatusta, koska AK:n varat olisi tällaisessa tapauksessa täytynyt sääntöjen mukaan luovuttaa TKY:lle. 1970-luvun alussa uusi opiskelijasukupolvi herätti killan henkiin, ja vuonna 1972 Arkkitehtikilta määriteltiin ”arkkitehtiylioppilaiden demokraattiseksi etujärjestöksi”. Arkkitehtuuri näytteli näihin aikoihin varsin vähäistä roolia killan toiminnassa, joka keskittyi sen sijaan muun muassa EEC-vapaakauppasopimuksen vastustamiseen.

1970-luvun lopulla tuli uuden sukupolven vuoro. Politiikka jäi taka-alalle, ja opiskelijat kiinnostuivat jälleen arkkitehtuurista ja kaupunkikulttuurista. Vuonna 1978 Arkkitehtikilta juhli 70-vuotisjuhliaan monenlaisilla tapahtumilla ympäri vuoden. SAFA:n kanssa otettiin jälleen yhteen, tällä kertaa jalkapallo-ottelussa Senaatintorilla. AK halusi keltaisella peliasullaan ottaa kantaa Tuomiokirkon ajankohtaiseen värikysymykseen, mutta voitosta huolimatta kirkko jäi valkoiseksi.

Arkkitehtiopiskelijat ovat kaivanneet Helsingin keskustaan siitä lähtien, kun TKK muutti Otaniemeen 1966. Askel keskustan suuntaan otettiin 1990-luvun alussa, kun arkkitehtiosasto vuokrasi tiloja Kaapelitehtaalla Otaniemen tilanahtauden takia. Vaihe jäi väliaikaiseksi, sillä 2005 arkkitehtiosasto sai uusia tiloja Otaniemestä, kun Pajan perusparannus valmistui. Monet vanhemmat opiskelijat muistelevat Kaapelitehtaan aikoja vieläkin kaihoten, mutta nuorille, jotka ovat viettäneet koko opiskeluaikansa Otaniemessä, Kaapelitehtaan evakko on jo samanlaista faabelia kuin muukin menneiden muistelu.

Kuluneella vuosikymmenellä on Arkkitehtikillan suurin ponnistus ollut uuden majan rakentaminen. Kiinnostus välillä unohtunutta majaa kohtaan heräsi 1980-luvun alussa. Huonoon kuntoon päässyt vanha maja oli palanut maan tasalle kymmenisen vuotta aiemmin, mutta hiljalleen kypsyi suunnitelma rakentaa samalle tontille uusi ja entistä ehompi maja. Sauna valmistui 1992, mutta itse majan rakentaminen uhkasi venyä ikuisuusprojektiksi. Lopulta vuosituhannen vaihteessa hanke nytkähti uudelleen käyntiin, ja majan tupaantuliaisia päästiin viettämään marraskuussa 2003.

Toinen viime vuosien merkittävä hanke on ollut Arkkitehtiopiskelija-lehden elvyttäminen. Varhaisempi julkaisu jouduttiin kuoppaamaan 1986 lehden kärsittyä pitkään talousvaikeuksista. 1990-luvun uudet yritykset eivät kantaneet paria numeroa pidemmälle, mutta vuonna 2001 käynnistetty Arkkitehtiopiskelija on edelleen voimissaan. Lehteä toimittavat vuorotellen Otaniemen, Oulun ja Tampereen arkkitehtikillat, ja se on maamme suurilevikkisin arkkitehtuurijulkaisu.

 

 

Pyry Waltari
Polyteekkari 6/2008.